Nilkkoja pureksiva nenätyöläinen



Kuva: Marika Finne

Koiranpentumme, Lulu, on tullut taloon. Se on ollut meillä kohta kolme viikkoa. Sinä aikana se on kasvanut sylivauvasta uhmaikäiseksi ja ensi viikolla alkaa varmaankin teini-ikä. Kasvu on kuin pikakelaus ihmislapsen kasvamisesta ja mukana on alusta lähtien enemmän teräviä hampaita.

Tämäkin lapsi saa minut välillä raivon partaalle, mutta pääpiirteittäin hän osaa olla oikein mallikkaasti. Huomionhakuisuus, rajojen koettelu, taitojen harjoittelu ja hellittely kuuluvat asiaan. Kokoa tämä lapsi kasvaa varmaan sentin tunnissa ja yhtäkkiä se ylettyykin jo hyppäämään sohvalle.

Lulu on rodultaan Lagotto Romagnolo, tryffelikoiraksikin kutsuttu. Lagotot ovat nenätyöläisiä ja erittäin älykkäitä sellaisia. Älykkyys haastaa kasvattajaa joka päivä ja alussa luotu pohjatyö on tärkeää, jotta tästä rotunsa edustajasta saadaan kasvatettua kunnon kansalainen. Ei mitään paineita siis.

Tällä hetkellä arkemme painottuu pissaläkätöiden siivoamiseen ja nilkkojen puremisen kieltämiseen. Toki joukkoon mahtuu hyvästä käytöksestä kiittämistä ja yleistä touhuilua koiran kanssa. Pääpiirteissään vajaa kymmenenviikkoisen koiranpennun elo muistuttaa hyvin paljon ihmisvauvan rytmiä. Nukkuu, syö, leikkii, nukkuu, leikkii, nukkuu, syö, leikkii, nukkuu.


Kuva: Marika Finne

Kuva: Marika Finne

Koira on siinä mielessä helpompi, että sitä ei tarvitse opettaa nukkumaan. Se kyllä nukkuu, kun on väsynyt. Selkeästi työläämpi se on pissojen siivoamisen osalta. Koiranpentu toden totta voi pissata kymmenen minuutin välein. Vessapaperia kuluu valtavia määriä. Eräs tuttavani muisteli aikaa oman pentunsa kanssa: Ensin tehtiin pitkä lenkki ulkona, ja sitten pentu teki seitsemät pissat ja kakat sisälle. Juuri näin.

Tähän mennessä mahdollinen kosteusvaurio laminaatissa ja parvekekukkien liiallinen nyppiminen ovat ainoat ”tuhot”, jotka pentu on saanut aikaan. Mutta kyllä yritystä on ollut! Eilen se murtautui ulos aitauksestaan, jossa sen on tarkoitus nukkua päivisin, kun olemme töissä. Tänä aamuna sidoin aitauksen kulmat kiinni, mutta en yllättyisi, vaikka hauva silti tulisi kotiin tullessani ovelle vastaan.

Kuva: Marika Finne

Jos päivällä on vauhtia, yöt ovat onneksi rauhallisia. Pentu on ottanut nukkumapaikan omakseen ja osaa asettua sinne iltaisin yksikseen nukkumaan. Se nukkuu koko yön ja heräilee herätyskelloni kanssa samoihin aikoihin.

Vaikka pentu ei vielä juurikaan perusta lenkkeilystä, kiertelemme lähikortteleita useita kertoja päivässä. Pentu on kiinnostunut kaikista ohikulkijoista ja jää useimmiten istumaan ja odottamaan heitä. Suurin osa vastaantulijoista on myös kiinnostunut pennusta. Välillä pentu jaksaa istua sylissäni ja pääsen nauttimaan kupin kahvia kaiken rehaamisen lomassa.

Kuva: Marika Finne



Kuva: Marika Finne



Kuva: Marika Finne

Kiitos koiranpennun, olen lähiaikoina jutellut ventovieraiden kanssa enemmän kuin koskaan aiemmin. Monen kasvoilla näkyy hymy jo kaukaa ja kohdalle tullessa pentu heittäytyy rapsuttelijan jalkoihin ja vaivihkaa pureskelee kengännauhat siinä samalla. Rapsuttelijat kyselevät pennun ikää, rotua ja nimeä. Kun jää on rikottu, jutustelua voisi helposti laajentaa myös muihin aiheisiin.

Kohtaamiset ovat lyhyitä mutta tuntuvat merkittäviltä. Hetket saavat kaipaamaan aikaa, jolloin yhteisöllisyys oli tiiviimpää. Nykyisin, etenkin kaupunkimaisilla alueilla, ihmiset puhuvat harvemmin toisilleen. Me kuljemme toistemme ohi, silmiin katsomatta, hymyjä tai tervehdyksiä vaihtamatta.

Tutkin ilmiötä aikoinaan gradussani. Negatiivinen solidaarisuus on osa kaupunkilaista elämäntapaa. Ihmiset elävät fyysisesti lähellä mutta henkisesti etäällä toisistaan. On kohteliasta olla puuttumatta toisten ihmisten asioihin. Nurjana puolena voi olla yksinäisyyden lisääntyminen. Joidenkin rapsuttelijoiden kohdalla mietin, olemmeko ehkä koiran kanssa henkilön ainoa sosiaalinen kontakti sinä päivänä.

Kuva: Marika Finne

Olen päättänyt, että pennun kasvaessa menemme yhdessä kaveri- tai terapiakoira-kurssille. Sitten voimme tehdä yhdessä vapaaehtoistyötä vaikkapa lasten, nuorten tai vanhusten parissa. Sillä nyt tiedän, miten terapeuttinen kohtaaminen koiran kanssa voi olla.

Muutama päivä sitten tapasimme aamulenkin varrella retkellä olevan ryhmän päiväkotilapsia. Aluksi innosta riuhtova pentu pelotti joitain lapsia. Otin pennun syliin ja sanoin, että nyt on turvallista tulla silittämään. Lasten silmät kirkastuivat ylpeydestä, kun he rohkaistuivat koskettamaan koiraa ja tunsivat miten lämmin ja pehmeä se oli. Hetken aikaa rapsuteltiin ja juteltiin ja sitten toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot ja jatkettiin matkaa hymyssä suin. Tavataan taas!

Kuva: Marika Finne